Lapsuudesta varhaisaikuisuuteen (8v-20v) harrastin joukkuevoimistelua Kotkan Kirissä. Omat joukkuekaverit oli tärkeitä ja vietimme yhdessä paljon vapaa-aikaa. Tosin harkkojen jälkeen sitä ei paljon ollut, mutta eihän sitä silloin huomannut.
Lopetettuani voimistelun ja muutettuani Espooseen opiskelemaan ei juurikaan enää koulujen jumppasalit houkutelleet, joten kaikki vapaa-ajan siihen suuntaan oleva liikunta jäi. Innostuin välillä käymään salilla tai ryhmäliikuntatunneilla, mutta nekin aina jäivät jonkin ajan kuluttua. Liikunnallinen olen aina ollut ja koulussa liikunta oli se paras juttu.
Kuvassa minä 7-vuotiaana ballerinana.
Vuosina 1995 ja 1998 syntyi perheeseen ensin poika ja sitten tyttö joten liikuntajutut jäivät taka-alalle, eikä juuri edes kiinnostaneetkaan. Lasten vähän kasvaessa aloitin uudelleen lapsuuden toisen harrastuksen ratsastuksen, jota jatkoinkin useamman vuoden. Sen loputtua liikuntajutut jäivät taas. Välillä haaveilin juoksusta, mutta se tuntui muutamien lenkkien jälkeen niin puuduttavalta että aina lopetin kesken. Kaikenlaisia hetkellisiä liikuntaharrastuksia on vuosien mittaan ollut, mutta ne on yleensä unohtuneet ajan kanssa.
Hypätäänpä nykyaikaan niin ei tule liian pitkä selostus. Jussin tavattuani olen harrastanut juoksua puolitoista vuotta, kuten edellisessä kirjoituksessa jo mainitsinkin. Olen pitänyt motivaatiota yllä siten että vuonna 2018 keväällä, kun vasta aloittelin juoksu-uraa, ilmoittauduin seuraavan kevään eli 2019 Helsinki10:lle. Siinä sitä oli vuosi aikaa treenata sitä että jaksaa juosta 10 km.
Tuntui aivan mahdottomalta, mutta periksi en antanut ja se lappujuoksu menikin oikein hyvin.
Välissä käytiin juoksemassa yhdessä Joulujuoksu 5 km,
Seuraava lappujuoksu on Helsinki Marathonin 10 km reilun viikon kuluttua ja siihen nyt pitää taas valmistautua. Tuntuu että jalka painaa lenkeillä, mutta eiköhän siellä osittain tunnelma vie mukanaan. Jussi juoksee tapahtumassa puolimaratonin. Sitä ennen Jussi käy vielä Rakveressa Virossa osallistumassa Ööjooks tapahtumaan, matkana 10 km.
Mun peruskuntoa pitää yllä koira Siru, jonka kanssa tulee lenkkeiltyä pakostikin ja työnpuolesta lykin lastenvaunuja, kaiken kokoisia, värisiä, painoisia ja mallisia ympäri asuinalueita. Asiakkaalta toiselle pyöräilen, joten vaihtelua liikkumiseen tulee sitä kautta.
Olen siis 48-vuotias nainen joka on sohvaperunavuosistaan herännyt taas liikkumaan. Juoksu on ihanaa ja teen sitä omaksi ilokseni. Vauhti ei päätä huimaa, eikä vuosittaiset kilometrimäärät ole järisyttäviä. Harrastuksessa minulle on tärkeintä se että olen itse tyytyväinen, vaikka vauhti onkin hidasta. Se että voin ja jaksan on tärkeintä, kilometrit ja vauhti lisääntyvät ajallaan, jos ovat lisääntyäkseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti